Äiti on äidille äiti

Kouluttaja ja tietokirjailija Christina Forsgård puhuu viisaita Facebookissa:

Lasten synnyttyä neuvolasta on toki ollut apua, mutta itselleni tärkeimpiä kulmakiviä äitiydessä on ollut oma äiti. Jos syntyvän vauvan isoäiti on tukena, monesta asiasta selviää ilman stressiä.

Kun päätät tehdä lapsen, jaksathan kantaa vastuun myös lapsenlapsistasi? Olisi hassua jatkaa sukua ja silti olettaa, että se jälkipolvi kyllä pitää huolen omistaan.

Oma äitini ja anoppini ovat jaksaneet olla mukana kasvatuksessa, ja itsekin haluan olla samanlaisena apuna, jos lapseni saavat aikanaan jälkeläisiä.

Koukussa

(Teksti on julkaistu 13.6.2010 Hämeen Sanomissa, johon kirjoitan pakinoita neljän viikon välein. Julkaisen pakinat blogissani muutaman kuukauden viiveellä.)

Saatan olla hitusen sisustusriippuvainen. Kodin seinät ovat täynnä nauloja ja koukkuja, koska siirtelen jatkuvasti tauluja, peilejä ja ryijyjä.

Mies valittaa törröttävistä koukuista, mutta niistä on itse asiassa hyötyä. Meillä on aina käden ulottuvilla pikku naulakko, johon voi ripustaa pyyhkeen, takin, vastaan potkivan lapsen tai kehittymättömän tyylitajun.

Käyn rautakaupassa yhtä usein kuin jotkut naiset vaateliikkeissä. Meillä vaihtavat huonekalut paikkaa, seinät väriä ja minä mieltä kerran kuussa. Olen koristetyynyjen keisarinna ja ikkunamaalien Imelda Marcos.

Meillä ei kannata mennä yöllä jääkaapille, koska huonekalut ovat voineet vaihtaa paikkaa. Niinpä pimeässä hiiviskely aiheuttaa muhevat mustelmat sääriluuhun, kun sohvapöytä on eri kohdassa kuin ennen.

Auringonvalo on taas lisääntynyt, joten sisustusriippuvuuteni kasvaa pakkomielteeksi. Keskustelen usein omatuntoni kanssa:
− Tuo iso kori on saatava!
− Mitä sinä sillä teet? Sinulla on jo 52 erilaista punoskoria.
− Mutta se antaa kaunista säilytystilaa.
− Säilytystilaa mille? Pölypalloille?
− Kyllä säilytystilaa tarvitsee aina.
− Vain ne ihmiset tarvitsevat säilytystilaa, jotka osaavat laittaa tavarat paikoilleen. (Omatuntoni on joskus ikävän sarkastinen.) Sinä et tarvitse tuota koria!
− Mutta voin laittaa siihen ne muut 52 pientä koria, niin ne eivät ole levällään ympäri taloa.
− Huoh. (Omatunto luovutti ja meni murjottamaan alitajuntani pohjalle.)

Pari kuukautta sitten voitin jälleen omatuntoni raivoisassa kamppailussa, joten ostin pöytälampun keittiön takaseinälle. Siellä ei kukaan lue eikä työskentele, eikä siellä itse asiassa ole edes pistorasiaa.
Lamppu valaisee yhtä paljon kuin ruohotukko, ja siitä on yhtä paljon hyötyäkin. Pääasia silti on, että sillä on kaunis väri ja muotokieli.

Lapset ovat jo tottuneet sisustusmaniaani. He eivät ihmettele lainkaan, vaikka tarhasta tullessa makuuhuone on vaihtanut paikkaa tai olohuoneessa on uusi kaappi. Sisustusviettini on joko periytyvää tai tarttuvaa. Huonekalukaupassa lapset ehdottelevat tämän tästä:
− Äiti, ostetaan toi kaappi! Kato miten ihana sänky! Äiti, mulla ei ole vielä säkkituolia!

Jos lasten toiveitten mukaan elettäisiin, perheemme hiilijalanjälki peittäisi auringon.

Eräänä päivänä meille oli tulossa vieraita. Vein ison likapyykkikasan piiloon kellarin pannuhuoneeseen ja siistin samalla hieman saunaa.

Kun sitten illemmalla menimme kavereiden kanssa alakertaan saunomaan, portaikossa olevassa tyhjässä koukussa roikkuivat likaiset alushousut.

Sen jälkeen en ole ruuvannut koukkuja seinään.


--

Uuvuttava inventaario

(Teksti on julkaistu 16.5.2010 Hämeen Sanomissa, johon kirjoitan pakinoita neljän viikon välein. Julkaisen pakinat blogissani muutaman kuukauden viiveellä.)

Keittiössämme on sivupöytä, joka on surkeinta sorttia. Siihen lasketaan kädestä kaikki se, millä ei juuri sillä sekunnilla tehdä mitään (eli kaikki mahdollinen). Pahuksen huonosti suunniteltu pöytä.

Paljon parempi olisi sellainen sivupöytä, jonka pinta olisi 45 asteen kulmassa. Siitä liukuisi kaikki tavara pois, joten taso olisi aina siisti ja puhdas. Miksi sellaisia ei valmisteta? Kysyntää olisi aivan varmasti, koska samasta ongelmasta kärsii moni muukin perhe.

Päätin joka tapauksessa tehdä sivupöydän inventaarion: kaikki tavara pois ja tilalle tulisi amaryllisasetelma. Ne näyttävät sisustuslehdissä hyvältä. Meillä tosin niiden höysteeksi tulee banaanikärpäsiä ja homeista multaa, mutta nehän luovat vain eksoottisen viidakkomaista tunnelmaa. Minä Jane, sinä Tarzan.

Siis siivoamaan. Ensiksi pöydältä sattui käteen pino työkirjallisuutta, mutta sitä ei voinut siirtää. Jos veisin opukset hyllyyn, unohtaisin lukea ne. Siispä kirjat piti jättää pöydälle, jotta ne pysyvät näköpiirissä. Sitä paitsi tietokirjoista on se etu, että ne henkivät sivistynyttä ilmapiiriä - jos siis vieras kykenee huomaamaan opukset muiden tavaroiden alta.

Seuraavaksi pyörittelin kädessäni paria partiotavaraa, jotka olivat matkalla lippukunnan varastolle. Niille ei edes ollut talossamme sen järkevämpää paikkaa, sillä niiden oikea koti oli Hämeen Suojan kellarissa. Niinpä nekin kannatti jättää sivupöydälle, koska siitä ne kätevimmin kulkeutuisivat varastolle. Tavarathan olivat olleet aktiivisessa siirtymisvaiheessa jo muutaman kuukauden.

Entä mihin kuuluvat lasten tarrakuvat? Niitä oli jo tyrkytetty kummeille, mummeille ja pummeillekin, mutta viimeksi mainitut eivät olleet kiinnostuneita. Suloisia kuvia ei raaski heittää roskikseen, joten annoin niiden olla vielä hetken aikaa sivupöydällä. Vastahan ne marraskuussa kehitettiin.

Tätä uhrautuvaa uurastamista jatkui viisi tuntia. Otin rojuja käteen, en tiennyt mihin ne kuuluivat, joten jätin ne tasolle. Välillä selailin läpi tavarakasojen uumenista löytyneitä sisustuslehtiä.

Sain kuitenkin siirrettyä sivupöydältä klemmarin toimistotarvikekaappiin ja silmäneulan ompelulaatikkoon. Lisäksi korjasin irronneen housunpäärmeen teipillä.

Päivän urakan jälkeen olin niin uupunut, että tein itselleni kaakaota ja hörpin sen nautinnollisesti. Loppujen lopuksi amaryllisasetelma näytti ihan kivalta lattiallakin.

Kun kello tuli neljä, olin väsynyt mutta tyytyväinen itseeni. Laskin mukin ja kaakaopurkin sivupöydälle ja lähdin hakemaan lapsia tarhasta. Ehkä matkalta löytyisi myös vinopintainen pöytä.

Uusi mauste makaronilaatikkoon

Tein perheelle makaronilaatikkoa alkuviikosta. Hyvin maistui, mutta satsi oli niin iso, että sitä on riittänyt moneksi viikoksi.

Mieheni alkoi jo kyllästyä yhteen ja samaan makuun, mutta lopulta (eilen) koitti aamu, jolloin makaronilaatikkoa oli enää yksi lautasellinen jäljellä. Hän pisti annoksen jääkaappiin ja kuulemma maustoi sitä hieman, ettei tarvitse päivätolkulla syödä tismalleen samanmakuista makaronilootaa.

Mieheni aikoo tänään syödä annoksensa. Kurkkasin juuri jääkaappiin ja löysin lautasen lisämausteineen.

Pystyttekö arvaamaan, mikä on se mauste?






Kelaa alaspäin, niin löydät mausteen.

--

Tekstit kierrätysastioihin

Hankimme taannoin vanhat halkolaatikot kierrätysastioiksi. Nyt sain vihdoin maalattua niihin sisällöstä kertovat tekstit. Keittiömmehän on väritykseltään sini-punainen ja tyyliltään 1950-lukulainen, joten otin vaikutteita vanhoista pakkauksista.

Pakkaushyllymme näyttää tältä:

Ja pakkauksista innoittuneena kierrätyslaatikoiden teksteistä tuli tällaiset:

Kun olin saanut tekstit valmiiksi, hetken päästä laatikostoon oli ilmestynyt varoituskyltti.

--